Lokakuun 8. 2013

Eilen oli aihetta hymyyn ja se hymy kesti pitkälle tähän päivään!

Pääsin kuin pääsinkin alun vaikeuksien ja aikatauluongelmien jälkeen kuntosalille. Tänään on sitten palauduttu ja totuteltu tähän kipeähköön olotilaan, mikä seuraa, kun liian vähän käytetyt lihakset ovat joutuneet tekemään hommia. Kuntosalilla oli sykkeet mukavasti koholla, kun tein paljon harjoitusta kuntopyörällä, soutuergometrillä ja crosstrainerilla. Olin saanut ohjeen lämmittelyn jälkeen nostaa sykettä, sitten tehdä voimapuolen harjoitteita, palata takaisin sykettä nostavaan jne. Tällä mentiin ja hyvältä tuntui.

Kuntosalilla ihan oikeasti jotain rasittavaa tehden meni hieman reilu 50minuuttia. Olen ylpeä itsestäni. Etenkin, kun virtaa riitti vielä loppupäivän kotitöihin. En kuluttanut kaikkia voimanrippeitäni ja lösähtänyt sohvalle odottamaan yöunta.

En todellakaan lösähtänyt sohvalle odottamaan unta! Löysin mielenkiintoisen kuntotestin, jolla kuka tahansa voi saada jonkinlaista osviittaa omasta fyysisestä tilastaan ja nimenomaan kestävyyskunnon kannalta. Tarkoitus on kävellä, hölkätä tai juosta 5 kilometrin matka niin, että lopussa on väsynyt, mutta ei romahtamiskunnossa. Tähän kulutettu aika kertoo sen hetkisen kuntosi tilan karkeasti arvioiden.

Minulta kesti 35 minuuttia (no pari sekuntia alle) tuon 5km kulkemiseen. Suurimman osan matkasta hölkkäsin hitaasti, mutta varmasti. Mainitun kuntotestin mukaan olen tyydyttävässä tai keskitason kunnossa.

Eihän se hyvin ole, ei. Ei tietenkään tila, jota tulisi tavoitella ihanteenaan. Mutta paremmin se meni kuin olisin odottanut. En ollut lenkinkään jälkeen vielä loppu, olisin jaksanut mennä kovempaakin, jos olisin vetänyt itseni äärirajoille. Kuulostaa selittelyltä, minä tiedän, mutta silti se on totta. Minulla oli koko lenkin ajan varsin hyvä olo ja jaksoin vilkuilla ympärilleni muun muassa kauniita taloja ihaillen. Loppumatkasta ja viimeisen ylämäen kohdalla jouduin jo siirtämään katseeni seuraamaan omien jalkojen liikettä, mutta mäen jälkeen helpotti taas.

Kyllä se vaan tuntui hienolta voittaa itsensä! Kuten jo alussa kerroin, hymy oli leveä ja se pysyi kasvoilla pitkälle tämän päivän puolelle. Tämän iltainen lenkki olisi vielä edessä, se käy tämän päivän urheilusuorituksesta. Valitettavasti tässä joutuu myöntämään, että aina ei ehdi kuntosalille eikä edes lenkille ennen iltapimeää, kun molemmat perheen vanhemmista tekevät kolmivuorotyötä.

Harkinnassa on ostaa kotiin jonkinlaisia urheiluvälineitä. Siinä toivossa, että saisin itseni innostettua tekemään kotona harjoitteita silloin, kun on sula mahdottomuus päästä kuntoilemaan kodin ulkopuolelle. Mutta mietin vielä. Harkitsen. Ensin täytyy ainakin oppia käyttämään niitä välineitä oikein ettei tule satuttaneeksi itseään tehdessään kotona jotakin kahvakuulaheilautusta tai muuta aivan päin honkia. Ja kyllä, kyllä. Tiedän, että oma keho on paras vastus ja kotikuntosali löytyy kaikilta. Minä vain satun olemaan sen verran välineurheilija, etten ainakaan toistaiseksi näe itseäni innostumassa mistään reisi-vatsa-pakarajumppaa kummesta kotitreenistä ilman välineitä.

Ehkä tulevaisuudessa saan itseni innostumaan tästä uudenlaisesta elämäntavasta niin kovasti, että punnerran olohuoneen lattialla ihan omasta vapaasta halustani. Kuka tietää?

-T