Lokakuun 7. 2013

Yritin ensimmäisen kerran pitkään aikaan ottaa aikaa ihan vain itselleni. Sain välittömästi palautuksen maan pinnalle ja muistutuksen, miksen koskaan ota aikaa ihan vain itselleni. Se ei onnistu. Jotakin tapahtuu. Aina. Siltä se ainakin taas tuntuu.

Pakkasin aamulla hyvillä mielin ja reippaana tarvittavan rekvisiitan kuntosalille. Laitoin lapset autoon ja kuljetin heidät omien tarvikkeidensa kanssa oikeisiin osoitteisiin. Olisin vapaa seuraavat neljä tuntia. Ajoin kuntosalin parkkipaikalle ja olin juuri nousemassa autosta ulos, kun puhelin alkoi soida. Siunatut ja tuhannesti kirotut matkapuhelit. Toisaalta saan välittömästi tiedon tärkeistä tapahtumista ja olen koko ajan tavoitettavissa. Toisaalta olen koko ajan tavoitettavissa ja kaikkien saatavilla, kun tarve ilmenee.

Lapseni oli alkanut oksentaa. Hänellä on vatsatauti. Ei muuta kuin takaisin autoon ja hakemaan lapsi kotiin sairastamaan. Ei kuntosalia tänäaamuna. Kiukutti.

Kiukutti, koska olin suunnitellut kaiken ja olin kerrankin päättänyt olla itsekäs ja jättänyt kotityöt myöhemmäksi (tai jonkun toisen tehtäväksi). Olin varautunut olemaan loppupäivän väsynyt ja valmistautunut sietämään hetkellistä epämukavuutta. Nyt minulla olikin edessäni samat vanhat kotityöt ja niiden lisäksi hoidettavana oksentava lapsi.

Tunsin suurta turhautumista ja tuskailin saman vanhan dilemman kanssa, miksi edes yritän tehdä jotakin itseäni varten, kun koko maailma selkeästi vastustaa sitä. Tuli aivan lasten vauva-ajat mieleen. Päiväunet ja niihin kuluvan ajan hyötykäyttö. Se ei koskaan toiminut. Mitä ikinä päätinkin tehdä lasten nukkuessa päiväunia, se ei onnistunut. Ei ollut merkitystä, oliko kyseessä kotityöt vai rentoutuminen, opiskelu vai kuntoilu, lapset joko eivät nukahtaneet tai he heräsivät välittömästi. Kun en edes yrittänyt tehdä mitään, lapset nukkuivat kuin pilven päällä, pitkään ja sikeästi.

Se, että koen turhautumista ja minua kiukuttaa kaiken uudelleen suunnitteleminen, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö olisi iloinen siitä, että pääsin hakemaan lapseni nopeasti kotiin. Ehdinpähän tehdä kaikki kotityöt alta pois ja laittaa ruoan valmiiksi ennen kuin mies tulee kotiin. Illalla aion yrittää uudestaan kuntosalille menemistä!

Olen kuitenkin myös ylpeä itsestäni, sillä sain aamulla käytyä vaa’alla ja otettua itsestäni niin sanotusti  strategiset mitat. Mittojen ottaminen ei juurikaan ahdistanut, olenhan nähnyt itseni peilistä päivittäin jo vuosikymmien ajan. Niiden julkaiseminen tuntui kuitenkin samalta kuin alasti ihmisten eteen käveleminen. Tein sen silti, koska ei hyödytä ketään pysyä piilossa läskieni kanssa. Olen tehnyt sitä jo niin kauan, että nyt saa riittää.

Kaikenkaikkiaan koen onnistuneeni tähän saakka, sillä olen noudattanut uutta kevyempää ruokavaliotani siitäkin huolimatta, että ruokakaappi pursuaa kaikenlaisia herkkuja jäänteenä lapsen syntymäpäiväjuhlista.

Nyt kerään iltaan saakka uuden annoksen motivaatiota ja voitontahtoa kuntosaliharjoittelua varten!

-T